Kerran vuodessa, vieläpä kauniiseen kesäaikaan agilityharrastajat ympäri Suomen yhdistävät voimansa ja valuvat suurella massalla kokonaiseksi viikonlopuksi harrastaman rotusyrjintää johonkin puhtaan Suomen kauniista pitäjistä. Kyseisen viikonlopun merkittävintä toimintaa on läsnäolevan joukon jakaminen pieniin yksiköihin (”joukkue”) koirien rotuluonteen ja siihen liittyvien fyysisten piirteiden erilaisuuden perustella. Erityisen rasistiseksi voidaan kutsua tilaisuuden toimintatapaa ja tapahtuman rakennetta, joka johtaa rotupiirtein eroteltujen yksiköiden eriarvoiseen kohteluun: neljän koirakon yksiköt jaetaan koirien koon (mini, medi, maksi) ja osaamistason (möllit, kisaavat) perusteella kuuteen eri luokkaan. Kuin pisteenä i:n päälle, tilaisuus sisältää myös piirteitä ikärasismista: tapahtuman aikana kun kilpaillaan niin juniorien, nuorten kuin seniorienkin epävirallisista suomenmestaruuksista!

Tapahtuman aikana ilmassa on myös jonkinasteista kulttuurista rasismia, johon keskeisesti liittyy myös yleiset stereotyypit ja ennakkoluulot (kaikki bordercolliet ovat agitykkejä; kaikki borderterrierit haukkuvat...). Agikentällä ilmenevään rotusyrjintään yhdistetään toisinaan ajatus jonkin rodun vallasta tai ylivallasta kisa-areenoilla. On esimerkiksi vesikoirien ylivaltaa (englanniksi esimerkiksi waterdog power tai spanish supremacy) ja mudien ylivaltaa (esimerkiksi black power) ajavia tahoja. Rodullista tai etnistä ylivaltaa ajavat liikkeet haluavat yleensä muodostaa yhteisyhdistyksen (ns. rotuyhdistys), jossa vallitsee rotujen välinen arvojärjestys ja epätasa-arvoiset olosuhteet.

Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole yleisesti sekä moraalisesti että lainsäädännöllisesti tuomittava asia, vaan ihan hilpeän hauska kokoperheen tapahtuma – Agirotu nimittäin! :)

Tällä kertaa perjantain kisat jäivät meiltä väliin, mutta saavuimme lauantaina Nastolaan heti aamutuimaan. Lauantaina kisattiin avoimesta suomenmestaruudesta sekä yksi startti virallisessa iltakisassa. Ensimmäinen rata, medien avo-SM-karsintarata, näytti tältä:

 

 

Olin valmistautunut suoritukseen hyvin ja kaikki meni suunnitellusti – kahta kohtaa lukuunottamatta. Okserilla (3) en muistanut pidentään käskyäni perus-”hop”-käskystä pitkillä esteillä toimivampaan muotoon ”HOOOOPPP”, joten okserin jälkimmäinen rima putosi. Sama epäonni rimojen kanssa jatkui hypyllä (14), jossa hyvän serpentiinisuoran jälkeen varmistelin liikaa ohjausta putkelle (15) karjaisemalla ”TÄSSÄ!” juuri koiran ollessa esteen päällä, ja Sera pudotti riman (ihan aiheesta – mitäs kiljun, kun toinen on rauhassa suorittamassa edellistä tehtävää!). Tuloksena siis 10, eikä toivoa jatkopaikasta. Harmillista!

Päivän toinen rata, virallinen iltakisa näytti tältä:

 

 

Varma, jopa hieman liian kädestä taluttamalla ohjattu rata, josta tuloksena 0 ja sij. 13./???. Hidasta, hidasta – ei hyvä. Jotenkin pitäisi saada suoritus sekä varmaksi että nopeaksi – really?!? :)

Sunnuntaina vuorossa oli tapahtuman tärkein osuus, eli rotujoukkuekilpailut. ”Meidän porukan” vesikoirajoukkueita oli kolme: medi-kisaavissa ”Iskä edellä, pennut perässä” (Bono, Natso, Tonto, Dia) ja ”Karvakaksikko ja kaljut kaverit” (Aida, Sera, Mocca, Espera), ja medi-aloittelevissa ”Kelluvat vesilelut” (Nappi, Eetu, Teppo ja Reia). Medi-kisaavien rata näytti tältä

Sera teki hienon suorituksen, mutta jälleen kaksi rimaa putosi. Rimat kyllä olivat selkeästi kevyempi ja kiinnikkeet tasaisempia kuin Ojangossa, jossa rimat ovat lähes käsivarren paksuisia, mutta olen alkanut pelkäämään, onko rimoista tulossa isompikin ongelma meille?!? Toivottavasti ei, mutta pitänee seurailla tilannetta.

Koko meidän joukkueella meni vallan mainiosti: hyvä yhteisaika, kaksi nollaa, kaksi kymppiä --> sijoitus 2./70!! Päästiin siis palkintopallille noinkin suuresta kisaajien määrästä huolimatta. Mieletöntä takakireät akat, Aida, Espera, Sera ja Mocca ja niiden ei-läheskään-niin-takakireät-,-oikeastaan-jopa-lupsakan-leppoisat-ohjastajat Kaisi, Timo, minä ja Salla!!

Video joukkueemme suorituksesta on nähtävissä täällä. 

Aivan mahtavaa, että saatiin joukkue myös aloitteleviin – onnittelut ”riman ylityksestä” Anu, Heini ja Anne! Eikai se niin kauheeta ollut?!? Aloittelevienkin joukkue oli kyllä niin hyvä, että olisivat pärjänneet mennen tullen myös kisaavien radalla. Harmi, että sijoitusta tuloslistalla laski eräs hulvattomasti rallitteleva rouvasperro ja kapellimestarin tyyliin huitova kuski (”tähtää Reiska tänne” ja osoitus putkea kohti), jolla ei olisi voinut olla hauskempaa radalla! :)

Sunnuntain toisena kisana oli FAO Open Class, jonka ratapiirrustus oli julkaistu tapahtumaviikolla Agility Sport Bulletin –lehdessä:

 

Olimmekin ehtineet reenata kuluneella viikolla ko. rataa ahkerasti, joten odotukset hyvästä suorituksesta olivat korkealla. Rehellisesti sanottuna, olisin varmaan lopettanut koko lajin harrastamisen, jos edelleen – ehkä 25. kerran olisin tehnyt myös kisoissa samat ääliövirheet kuin reeneissä. Onneksi täytyy maksaa lisenssi myös ensi kaudelle: tulos 0 vp., sij. 9/???. Radalla kisaavat kaikki tasoluokat (1-, 2-, ja 3-luokat) sekaisin, ja tasoerot otetaan huomioon ihanneajassa: 1-luokkalaisten ihanneaika oli 65 sekuntia, 2-luokkalaisten 60-sekuntia ja 3-luokkalaisten 52 sekuntia. Ero 1- ja 3-luokan ihanneajan välillä oli mielestäni aika jäätävä, sillä mitenkään ei ole mahdollista kiitää 13 sekuntia nopeammin kuin keskimääräinen 1-luokkalainen! 

Lajia tuntemattomille: kuvitelkaa oma mummonne mukana 100 metrin finaalissa sillä poikkeuksella, että mummo saa kisata pikkuisella Micrallaan ja ottaa lentävän lähdön. Kilpakumppaneiden sen sijaan pitää neuloa juostessaan vähintään kaksi riviä kuviojoustoneuletta (2o-2n), että tulos hyväksytään. Vaikka Usain kuinka juoksisi ja puikot olis maailman parasta, itsestään kutovaa terästä, ja mummo vaihtais vaihteita kuinka hitaasti, mummo olisi varma ykkönen. Ellei mummo sitten ajaisi maaliviivan ohi. Tai sen autosta menisi turbo rikki, prkl... Katkerien panettelua – oli miten oli, meidän suoritus oli ihan hyvä, vaikkakin jälleen kaipasin Seran etenemiseen hieman enemmän tekemisen meininkiä.

Kiitokset hauskasta rotusyrjintäviikonlopusta koko telttajengille ja muille tutuille! Kotimatka kisoista Helsinkiin ei sitten ollutkaan ihan yhtä sweethappyhoneybunnya, mutta siitä lisää seuraavassa (K-18) kirjoituksessa.