Loman kohokohta, retki Lappiin, suuntautui pitkän pohdinnan jälkeen Enontekiöön Pöyrisjärven ja Puljun erämaa-alueelle. Retki alkoi Kalmakaltion Loma -nimisestä, 90-luvun alussa rajavartiostolta yksityisomistukseen siirtyneestä majapaikasta, johon saavuimme n. 11 tunnin matkaamisen jälkeen lauantai-iltana reittiä Enontekiö - Peltovuoma - Nunnanen - Kalmakaltio. Paikka oli hyvä sekä majoittumiseen ensimmäiseksi ja viimeiseksi retkiyöksi että auton säilyttämispaikaksi retken ajaksi. Paikan tarkemman sijainnin ja reittimme suurpiirteistä etenemistä voi seurata kansalaisen karttapaikasta löytyvän maastokartan avulla.

Kuva 1. Sopivan retroa; pehmeä lasku sivistyksestä metsämeininkiin

Kuva 2. Aurinko laskee selkäsi taa, se värjää sun hiuksesi oranssillaa...

Ensimmäisenä päivänä kunnon aamupalan ja paikan erittäin ystävälliselle omistajalle suoritetun reittisuunnitelman hyväksyttämisen jälkeen otettiin suunta Kalmakaltiolta kohti pohjoista. Alkumatkasta kilometrit taittuivat kevyesti mönkijäuraa pitkin, josta kuitenkin irrottauduttiin hienojen hietaharjumaisemien myötä omille paremmille (?) reiteille. Ruoka-, koiranuitto- ja porojenihmettelytauon jälkeen saavuttin sen päivän maaliin Naltijärven autiotuvalle alkuillasta noin 15 kilometrin kävelyn jälkeen. Lisää ruokaa, sehän retkeilyssä on parasta, ja nuotiolla istumista auringonlaskuun saakka. Saatiin vinkki vielä paremmasta leiripaikasta, joka olisi ollut Naltijärveltä muutama kilometri pohjoiseen Fielmanjärven rannalla. Laittakaa kommenttia tuleen, jos käytte/ootte jo käyneet tarkastamassa paikan!

Kuva 3. "Enks mää vois ihan vaan pikkasen ottaa spurttia, pliispliispliis?!?", ajattelee Sera ja katsoo haikealla ilmeellä harjumaisemissa ohi notkuvaa porotokkaa.

Kuva 4. Náldejávri, sanoisi poromies.

Kuva 5. Uskolliset palvelijat ensimmäisellä pysäkillä.

Yksi kameraan tallentamaton tarina Naltijärveltä jäi harmittamaan: autiotuvan vieraskirjassa oli merkintä eräästä perheestä, joista kuultiin enemmänkin iltanuotiolla. Edellisellä viikolla ennen meidän saapumista oli nelihenkinen perhe kävellyt saman matkan autiotuvalle ja viettänyt siellä useamman yön kalastellen ja luontoa ihmetellen. Perheseen kuului äidin ja isän lisäksi 2- ja 5-vuotiaat lapset; nuorempi kantorepussa, vanhempi kävellen. Kyllä! 2- ja 5-vuotiaat olivat kulkeneet kanssamme saman, noin 15 kilometrin matkan lähtöpisteestä autiotuvalle ja siellä vietetyn ajan jälkeen kaikesta päätellen myös takaisin! Käsi ylös lapselliset lukijat; kuka lähtisi vastaavalle reissulle samalla kokoonpanolla?! :)

Kuva 6. "Okei, hetken voin poseerata ton horsman vieressä. Mut sit mää kyllä menen uimaan! Mun turkkikin on jo melkein kuiva edellisestä vedosta!", vakuuttaa Sepi Naltijärvellä.

Kuva 7. Saaga-laaduntarkkailija vahtii vedenhakuoperaation onnistumista.

Seuraavana päivänä hyvän aamupalan jälkeen jatkettiin matkaa Naltijärveltä itään, kohti Palovaaran huippua ja Norjan rajaa. Matkalla kahlailtiin muutaman kosteikon läpi ja koirat nauttivat kun pääsivät uimaan varmaan 20 kertaa kyseisen etapin aikana. Palovaaran huipulla todettiin, että Norja näyttää siitä kohtaa ihan samalta kuin Suomi ja suunnattiin kohti etelää tavoitteena päästä iltaan mennessä Peltotunturin eteläpuolelle Housujärven tienoolle yöksi. Palovaaran ja Jorpavaaran välinen alue oli karttaan merkitty melko kosteaksi, mutta päätimme lähteä kokeilemaan, josko siitä kuitenkin pääsisi yli rajaa seuraillen. Iloksemme löysimme mönkijäuran ja pitkospuut märimmistä kohdista, ja kosteikon ylitys sujui ongelmitta!

Kuva 8. "Tonnehan me ollaan menossa, ollaanhan?!?"

Kuva 9. Koirat olivat erittäin väsyneitä 20 kilometrin patikoinnin jälkeen ja pystyivät liikkumaan vain vaivoin...

Kuva 10. Poroaita erottaa Suomen ja Norjan Palovaaran huipulla.

Kuva 11. Onko tunturikoivikko vihreämpää ja järvet sinisempiä rajan toisella puolella?!

Kuva 12. Pitkospuut ja tupasvillat ne yhteen soppii

Jorpavaaran ja Peltotunturi ylityksessä ei ollut oikeestaan yhtään mitään hohdokasta kuten ei myöskään Muurijärven tai Housujärven rantamaisemissa. Onneksi jonkinlainen polku jatkui pitkälle Jorpavaaran taakse, sillä Peltotunturia ylitettäessä ja yöpaikkaa etsittäessä saatiin edetä varmasti ihan tarpeeksi monta metriä hemmetinmoista vitikkoa. Saapumisessa ainoo magee juttu olivat porot, joita nähtiin joka päivä ja myös sillä pätkällä kymmeniä. Maastoanalyysi sai vahvistusta seuraavana päivän etapilla, jolla havaittiin, että suurin osa Lemmenjoen puoleisesta alueesta Pöyrisjärven/Puljun erämaata on epämääräistä, paikoin raivostuttavan vaikeakulkuista tunturikoivu-kanervikko -vitikkoa, jossa ei ole niiden porojen lisäksi sitten yhtään mitään nähtävää. Samoille huudeille halajavat; siirtykää Kalmakaltiosta mieluummin pohjoiseen ja edelleen luoteeseen kuin itään/kaakkoon.

Maaston hankaluudesta johtuen siis myös telttapaikkaa sai oikein etsimällä etsiä, koska tasaista 2m * 2m tilaa ei meinannut löytyä mistään veden läheisyydessä... Lopulta sellainen kuitenkin löytyi, ja hienon nuotion rakentamisen jälkeen paikka tuntui jo ihan kodikkaalta yöpymispaikalta.

Kuva 13. Telttavahdit työssään Housujärven** leiripaikalla.

Kuva 13b. Lapin arvokkaita marjoja nähtiin paljon, mutta suurin osa oli vielä raa'an punaisia. Sen verran kuitenkin löytyi jo kypsiäkin, että makuun päästiin.

Reilun 50 kilsan aikana ehdittiin nähdä paljon kaikenlaisia poroja. Koska koirat osasivat käyttäytyä niin hienosti, porotkin käyttäytyivät tosi lungisti meidän komppaniaa kohtaa. Monet kiersivät vierelle tarkkailemaan ja muutama lähti jopa perään lönköttelemään. Hauskoja elukoita! Paras oli yksi sarvipää, jonka intensiiviseen jäkälänrouskutukseen ei tullut pienintäkään taukoa, vaikka kuljettiin ohi noin 10 metrin päästä!

Kuva 14. Porot tykkäsivät hengailla tällaisissa hiekkakraatereissa, jollaiseen myös meidän teltta pystytettiin retken viimeiseksi metsäyöksi.

Kuva 15. "Minä olen vasta pieni. Mitä te ootte?!"

Kuva 16. Päheimmät sarvet -sarjan voittaja: Friday-the-13th-Jason -poro Enontekiön Peltotunturilta

Kuva 17. Tuijotuskisassa koirat oli aika kovilla, vaikka hienosti malttoivatkin vain tuijottaa

Kuva 18. Jäämistöä jänkhällä

Kuva 19. Saaka ja Sepi -porot; ei se ensimmäinen ole takakorkea - se vaan seisoo hieman alamäessä ja liikkuu koppotikop, sinne tänne... :)

Kuva 20. Äiti-poro opetti maastoutumaan, mutta unohti mainita tälle raukalle, että sille vinkki toimii vaan talvella.

Housujärvellä vietetyn toisen yön jälkeen jätettiin rinkat kutakuinkin yöpaikalle ja suunnattiin kevyemmällä päivävarustuksella itään Inarin kunnan puolelle. Tarkoituksena oli käydä tarkastamassa Rotkojärven jylhät järvimaisemat sekä poroerotuspaikka Kämppäjärven länsipuolella. Mukkavaaran pohjoispuolella virtasi kaunis puro, joka jatkui aina Rotkojärven pohjoispuolelle ja Pahtajärven kautta Repojoelle, joka laskee jossain kaukana Ivalojokeen. Rotkojärvellä nähtiin ensimmäiset merkit ihmisistä sitten Naltijärven, kun Mukkavaaran koillisreunalle oli kalamies pystyttänyt telttansa.

Kuva 21. Lapin kullan lähteillä; tunturipurojen raikkautta Ivalojoen latvoilla

Kuvat 22-23. Rotkojärvi 356,3 Inarin kunnan puolella; rusina-, suklaa- ja koirille uimistauon paikka

Kuva 24. Rotkojärven pohjoisosissa kalliot ja kivet olivat hienosti liuskoittuneita. Osaisiko joku Ylistönmäen sillan toisella puolella opintonsa suorittanut (luontotieteilijä) selvittää miksi?

Kuva 25. Kyseisen poroerotuspaikan nähtävyydet oli kutakuinkin tässä. Jos oot joskus miettinyt, mihinkähän saakka tämäkin poroaita jatkuu, niin tässä vastaus: tähän saakka. Kauheesti en kehtaisi tästä lipputuloja pyytää, vaikka muuten lappilaisyrittäjät ovat itsensä osanneetkin hinnoitella.

Päivän päätteeksi talsimme mönkijäuraa, parasta mitä siinä erotuspaikassa oli tarjolla, pitkin aina Kalmankaltionojalle saakka, jossa (mönkijä- ja moottorivenerallin pauheessa) nukuimme viimeisen metsäyön. Telttapaikaksi lainasimme yhtä porojen hiekkakraatereista.

Kuva 26. Halti Airlite Twin -telttaan mahtuu hyvin kaksi keskimääräisen kokoista ihmistä keskikokoisine koirineen. Teltan pohja on salmiakin muotoinen. Sisempi teltta toimii hyttysverkkona ja ulompi on tukevan oloista hylkivää kangasta. Kokonaispaino kaksi kiloa paitsi jos veistää pidikkeet aina itse, niin pääsee noin 1700 grammaan.

Kuva 27. Teltan ääripituus kulmasta kulmaan on yli kolme metriä, joten koirat sopivatkin hyvin "salmiakin kärkiin". Ellei sitten koirana ole prinsessa-Sepi, joka nukkuu vain makuupussin sisällä...

... tai eräkoira-Saaga, joka vartioi kaksi ekaa yötä telttaa ja sen ympäristöä oviaukolla istuen ja epämääräisille äänille puhisten muiden nukkuessa. Harmi, ettei tämä pimeän ajan spektaakkeli tallentunut muistikortille.

Kuva 27. Vikan metsäillan kunniaksi herkuteltiin lätyillä sokerin kera. Ehkä parhaat lätyt ikinä!

Kuva 28. Päiväsaikaan käveltiin yli 20 asteen helteessä, mutta yöksi lämpötila laski niin alas, että makuupussin aukosta pilkistänyt nenä meinasi jäätyä. Alkavan ruskan pystyikin jo huomaamaan kellertämään alkaneista tunturikoivikoista.

Kuvat 29-30. Tyylinäyte: Kun eräkoira ei kävele, se nukkuu.

Kalmakaltionojalta suunnattiinkin sitten jo kohti autoa ja viimeisen yön majoituspaikkaa. Koirissa ei ollut nähtävissä minkäänlaisia väsymisen merkkejä, vaikka kilometrejä oli takana kolmessa päivässä jo reilu 50. Vesikoira on hyvä retkikoira; ei syö niin paljon, että ruokaa tarvisi roudata ihan älyttömästi ja hyvällä peruskunnolla varustettuna jaksaa kyllä siinä missä pääkaupunkilaisretkeilijä.

Kuvat 31-33. Viimeisinä päivinä koirat olivat ihan puhki kaikesta puuduttavasta kävelystä.

Ehdittiin perille Kalmakaltioon niinkin ajoissa, että käytiin Peltovuomassa (25km/suunta...) kaupassa hakemassa muuta-kuin-trangiassa-tehtävää ruokaa. Saunan ja oikeassa sängyssä nukutun yön jälkeen olikin aika lähteä ajamaan kohti etelän kiireitä.

Kuva 34. Heikot sortuu manuaaliin ja karttaan - ennen retkeä.

Kuva 35. Eräkoirien kaupunkilaispiirteet tulevat esille pehmeän sängyn läheisyydessä.