Lapissa kaikki kukkii nopeasti, ja vaikka kesälomasta onkin jo aikaa, voi näin ruskan aikaan palata Lapin kesän tunnelmiin ja ihastella (lähes) yöttömän yön tunnelmia heinäkuulta.

Kesäloman kohokohta oli kävelyretki Lappiin. Tänä vuonna tapojemme vastaisesti leikittiin ylempää keskiluokkaa ja matkustettiin mennen tullenilmojen halki. Lentävän kulkuvälineen etuna on erityisesti säästynyt aika: vartissa Helsinki-Vantaalle, sujuvien tsekkausten jälkeen portin kautta koneeseen ja 1,5 tuntia Etelä-Suomen kiitotieltä irtoamisen jälkeen käveltiin jo pinta-alaltaan Suomen suurimman kunnan, Ivalo/Avvil lentokentällä koneesta kohti asemarakennusta lämpimässä kesäillassa. Kustannuksiltaan matka tuli kahdelta hengeltä yli tuplasti kalliimmaksi autoiluun verrattuna, kun kokonaisuuteen laski myös taksi- ja bussietapit pohjoisessa ja etelässä. Huvittavinta menomatkalla oli lentokapteenin sanat onnistuneen laskeutumisen jälkeen: "Tervetuloa Inariin, kiitos että valitsitte Finnairin Oneworld -lennon." Mitä?! Oliko meillä vaihtoehtoja?? Käsittääkseni mikään muu lentoyhtiö ei lennä Helsingistä Ivaloon...

Lennolta kimppataksilla muutaman muun samalla lennolla tulleen kanssa Ivalon keskustaan, ruokaa Kultahipussa Ivalojoen rannalla, viimeiset ostokset S-marketista ja bussikyydillä illaksi mökille Inariin.

Suurinpana haittana lentokoneella matkustamisessa on tietysti se, että koirat eivät tänä vuonna päässeet nauttimaan Lapin lumosta. Sen kyllä huomasi matkan varrella monessa kohdassa, sillä onhan niistä iloa reissuilla ihan samoin kuin arjessakin. Seuraavalla kerralla ei kyllä lähdetä ilman koiria, vaikka eipä niillä Tampereella lihapatojen ääressä mikään hätä ollut meidän reissun aikana.

Tämän vuoden retkikohteena oli Paistunturien erämaa-alue, joka jää Suomen ja Norjan rajan, Inari-Karigasniemi-tien ja Inari-Utsjoki-tien väliin suomineidon posken kohdalle (kts. kartta alla). Kuljettu reitti (n. 80-90 km) on merkitty karttaa mustalla, merkityt retkeilyreitit punaisella ja valtakunnan raja keltaisella. Meidän reitti koostui kulkemisesta merkittyä reittiä Utsjoen päässä, suunnistusosuudesta omilla poluilla retken puolivälissä ja jonkin matkaa Kevon luonnonpuiston merkitystä reitistä.

Olen kävellyt Kevon kanjonin reitin (ao. kartassa alempi punainen viiva Utsjoen tieltä Karigasniemen tielle) 63 km ensimmäisenä vaelluksena tasan 10 vuotta sitten. Vaikka sillä reitillä riittää kulkijoita, kävelijöiden määrä on ratkaisevasti vähäisempi Guivin tuvan kautta kulkevalla lenkillä ja saatiinkin kulkea Ruktajärven risteykseen saakka ihan rauhassa koko matkan ajan muutamaa Guivilla majoittunutta tätiä lukuunottamatta. Eikä ne täditkään pahaksi häiriöksi olleet :)

Lennon laskeutumista seuraavana päivänä hypättiin Inarista postibussiin kohti Utsjokea ja jäätiin pois vähän ennen kirkonkylää Utsjoen kirkkotuvilla Mantojärvellä. Alkumatka kuljettiin n. 10 kilometriä Utsjoen ympäristössä kulkevaa rangasreittiä Koahppelasjärven tuvalle yöksi. Ketään muita ei tuvalla ollut yötä, joten saatiin olla omassa rauhassa.

Tänä vuonna Lapissa on ennätysmäärä sopuleita, eli sellaisia hamsterinnäköisiä mutta kauniimpia äänekkäitä pieniä hiiriä. Olivat erittäin tietoisia omista tiluksistaan ja kulkija sai kuulla välittömästi kunniansa, jos erehtyi siirtämään kenkänsä paria metriä lähemmäksi arvon sopulin kotikolon ovea.

Sopuli perusasennossa

Maisemat oli koko reitin aikana mukavan vaihtelevat, vesistöjä = juomapisteitä oli paljon ja eteneminen oli sujuvaa. Näkyvyys oli hyvä, sillä kasvillisuus oli pääosin helppokulkuista varvikkoa ja matalaa tunturikoivikkoa. Tämä yhdessä riittävien korkeuserojen kanssa teki suunnistamisen helpoksi.

Kävelemispäiviä meillä oli seitsenän ja maastossa olitiin viisi yötä; kolme autiotuvissa (Koahppelasjärvi, Guivi, Njavgoaivi) ja kaksi teltassa. Metsähallituksen ylläpitämien autiotupien etuna on polttopuun saannin helppous, kaasuliesi ruuantekoon sekä vaatteiden kuivaamismahdollisuus kamiinan voimalla. Teltassa puolestaan on se etu, että siellä ei ole liian kuuma nukkua.

Vuoden luontokuva -ehdokas - melko varma voittaja.

Seuraa varustekatsaus:

Haltin puhallettava makuualusta meni rikki viime reissulla rankkojen etappien jälkeen koirien suorittamissa energisissä petaamispuuhissa, joten jouduin hankkimaan hyvälle alustalle seuraajan. Ilmatäytteistä en enää viitsinyt hankkia niiden huonon kestävyyden takia, joten patjan virkaa pääsi ajamaan Therm-a-Restin Ridgerest. Ei se puhallettavaa alustaa päihitä muussa kuin keveydessä ja helppohoitoisuudessa: isompi pakattaessa ja kovempi nukkuessa. Seuraavalle retkelle aion hankkia uuden puhallettavan - rikkimenemisen uhalla.

Muutaman vuoden avauskokoonpanon tähtihyökkääjänä loistanut Osprey Talon 33 -reppuni sen sijaan lunasti jälleen kaikki odotukset ja tarjosi paljon ilon hetkiä tälläkin retkellä. Paitsi että se on valittu Erä-lehden 3/2009 testin voittajaksi, se on myös helvetin hienon näköinen. Voi veljet :)

Ei me mitään testiuskovaisia olla, mutta keltaisen kaunottareni Osprey Talon 33:n kaverina retkillä kulkee em. repputestissä kakkoseksi yltänyt Salomon Raid Revo 30.

Ja kyllä; reput on todellakin tilavuudeltaan 33 ja 30 litraa (ei esim. 65 litraa, niinkuin "perinteiset" vaellusrinkat) ja se riittää erinomaisesti viikon reissulle. Myös kantamusten paino on pienemmän tilavuuden mukainen: paitsi että reput ovat tyhjinä kevyitä, retkivarustuksessa täydellä ruokalatauksella kantamus painaa n. 13 kg kumpikin (ei esimerkiksi yli 20 kg, niinkuin isojen rinkkojen kanssa kulkeville helposti käy). On aika eri asia kävellä esimerkiksi 80 kilometriä 13 kilon repulla kuin 23 kiloa kamaa selässään. Ensi kertoja retkelle lähtevät: valitkaa siis reppu hyvin, pakatkaa se täyteen - ja jättäkään puolet kamoista kotiin :)

Kamat kuivamassa autiotuvan seinällä. Vesikuuppa toimi hyvin lautasena.

Halti Airlite Twin -telttaan mahtuu hyvin kaksi. Kamat ja kengät yöpyvät ulko- ja sisäkankaan väliin jäävässä välikössä.

Containereita: Kahvi, sokeri ja maitojauhe kulkevat hyvin pakastepulloissa. Vaikka tavaroista onkin vain välttämättömät (ja siitä puolet) mukana, tiskiharjasta en luovu.

Säät suosivat koko reissun ajan: ei paahtavan kuumaa, mutta poutapilvistä. Yhtenä päivänä satoi puolisen tuntia, mutta onneksi keskellä päivää, joten ehdittiin kävelemään vaatteet kuivaksi ennen leiriytymistä. Sateesta huolimatta saatiin maapuusta hyvä nuotio aikaiseksi. Ilta ilman nuotiota olisi ollut huono leiri-ilta.

Näkyvyys ylsi paikoitellen Norjan puolelle, jossa huiput ovat juhlavasti lumihuippuisia.

Elämäni ensimmäiset joesta kalastetut virveli-kalat! Eikä ollut edes Lotto-lippa, vaan joku huonompi (kun mulle ei kuulemma voi antaa parasta, koska se on kuitenkin pohjassa kiinni. Pyh ja pah.) Tietysti saalis paistettiin, vaikka olivatkin vähän säälittävän kokoisia.

Ai miten niin kullankaivuu on hankalaa?! Täällähän voita isomuksia on joenvarret täynnä.

Puolessa välissä reissua siirryttiin erämaa-alueelta Kevon luonnonpuiston alueelle 640,5 metrin korkuisen Guivi-tunturin huipun kautta.

 

 

10 kilsaa Guivilta etelään erämaa-alueen ulkopuolella pysähdyttiin lounaalle Akukammiin. Hienosti uudistettu kammi oli siisti ja hukkui maastoon lähes täydellisesti.

Neljäntenä iltana paistettiin lättyjä hienossa auringonlaskussa Njavgoaivin tuvalla.

Reitin loppupiste Sulaoja, Karigasniemen tien varressa. Viimeisten kilometrien aikana ennen tien varteen tulemista vastaan tuli useampi retkikunta, joista suurin osa oli suuntaamassa Kevon kanjonin reitille. Parkkipaikka Sulaojalla olikin täynnä autoja, joten ilmeisen paljon oli tuohon aikaan kulkijoita liikkeellä Kevon reitillä, vaikkei niitä meidän kulku-uralla juurikaan näkynyt.

Sulaojalta bussilla Inariin saunomaan. Retkestä jäi erityisesti mieleen helppokulkuinen maasto, jossa näki pitkälle pitkälle.