Viime viikonloppuna kisailtiin agilityn maailmanmestaruuksista Itävallassa. Suomella meni kisat hienosti: medien joukkue, Anu Niemi (KKK) & kromfo Viima, Jari Laitinen (KKK) & koohon Robi ja Iida Koskelainen (KK-99) & shelam Soolo, voitti MM-kultaa ja torniolainen Caroliina Pellikka (TORKK) & shelam Kerttu valloittivat hienoilla radoilla palkintopallin korkeimman korokkeen ottaen minien yksilökisan maailmanmestaruuden! Kun vielä otetaan huomioon, että myös makseissa suomalaiskoirakot ylsivät hienosti sijoille 4. ja 5., voidaan todeta, että hyvään agilitymaahan ollaan synnytty!

Onnea Caroliinalle ja medijoukkuelaisille yhdessä ja erikseen, sekä tietysti joukkuelaisten kotiseuroille Tornioon, Kirkkikselle ja Mikkeliin! :)

Lisää agilityn MM-kisoista; ratapiirrustuksia, videoita ym. Suomen Agilityliiton sivuilta.

***

Ja samaan aikaan toisaalla: Lauantaina käytiin hakemassa, jälleen kerran, ”paljon hyviä kokemuksia ja syitä reenaamisen jatkamiseen” Takkujen kisoista Tampereen Hervannasta. Tuomarina Marja Lahikainen; medi3-luokassa starttasi 25 koirakkoa. Meidän tulos hyl. Ensimmäinen agilityrata A näytti tältä:

(

Alku 1-2-3 pakkovalssilla hypyn (2) takaa. Vähän vastaista kättä varmistuksena puomille (4) viennissä. Tässä hyllytti aika moni koirakko, kun koirat syöksyivät putkeen (15). Hyvä kontakti puomille, valssi väliin 5-6 ja tiukasti kepeille (7). Muuri (11) houkutteli monia koiria kaikissa säkäluokissa, mutta Sera onneksi seurasi ohjausta ihan kiltisti kepeille (7). Sitten alkoivat surulliset ongelmat. Keppien lopussa luotin koiraan ilmeisen liikaa, hosuin puolivalssin (?) kanssa ja Sera jätti viimeisen keppivälin tekemättä.

Voi ei; ei keppivirheitä, pliis, mitä muuta vaan, mutta mun mielenterveys ei enää kestä keppivirheitä. Jännittävää, miten sekunnin murto-osassa fiilis koko lajin harrastamiseen (ja ehkä jopa koko koiraurheiluun) voi kadota niin totaalisesti. Ollaan kahden viikon aikana tehty kepeillä lähemmäs 100 toistoa lähettäen (kaikista mahdollisista ja mahdottomista kulmista), vieden, leikaten edessä, edistäen, jätättäen, irroten sivusuunnassa, tehden X-hyppyjä kesken keppien edestä ja takaa ja sivulta ja vaikka miten. Ja sitten käy noin. Ei naurata ei.

Hypyt 8-9-10 hyvin, valssi muurille (10) ja sulavasti A-esteelle (11). Kuten ehkä arvaatte, yksi jos toinen koira meni muurin jälkeen paljon mieluummin putkeen (12) kuin keskimmäisenä esteenä olleelle A-esteelle (11). Myös keinu (13) houkutteli oikealla erityisesti niiden koiria, jotka jäivät valssissa jälkeen ja olivat koiran linjalla muurilta (10) A-esteelle (11). Ei kepeissä vielä kaikki: Sepi hypätä leiskautti A:n kontakti todella lahjakkaasti, joten se siitä radasta ja viimeisestä innosta lajiharrastuksen jatkumiselle. Korjasin A:n kontaktin ja poistuttiin äänettömästi takavasemmalle.

Loppuradasta: esteillä keinulta (14) putken (15) kautta takaakierrettävälle hypylle (16) etulyöntiasemassa olivat nopeajalkaiset ja ne, joiden koirat suorittivat itsenäisesti keinun vedätyksestä huolimatta. Vääriä suorituksia hypyllä (16) nähtiin jonkin verran – ”läheltä piti” -tilanteita senkin enemmän. Lopussa ei ongelmaa, kunhan muisti ohjata koiran hyppäämään myös esteen (19).

***

Toinen agilityrata B oli myös Marja Lahikaisen käsialaa. Meille tulos 10vp. (kepit ja yksi rima). Tuloksesta (erit. keppivirheestä) huolimatta suoritus oli selvästi edeltäjäänsä positiivisempi ja ehkä reenaan ko. lajia sittenkin vielä joskus :)

B-rata löytyy videona täältä (kuvaaja: J. Lehtonen). Piirrettynä se näytti tältä:

Pakkovalssi hypylle (2) ja normaalia ohjausta 3-4, mutta muista ohjaajista poiketen jäin hypyn (5) taakse. No eihän se ihan onnistunut, varsinkin kun myöhässä lähtee kääntämään, ja Sera oli jo parin sentin päässä putkesta (6) renkaan (4) jälkeen. Olisi pitänyt hidastaa (”Ssssss”) voimakkaammin jo renkaalle lähetyksessä ja kääntää vastakkaisen käden ohjaukseen jo huomattavasti aikaisemmin. Tämä kohta lisätään reenattavien kuvioiden listaan.

Tarkka lähetys putkeen (6) ja vasta sitten liike oikealle ja kohti keinua (7). Sera hieman hidasteli keinulla, mikä teki kohdasta tahmean oloisen (ks. video). A-esteen (9) kontakti parempi kuin edellisellä radalla, vaikkei se alastulolle pysähtynytkään. Hidasti sentään, joten jos jotain hyvääkin aikoo hakea lauantain radoilta, toi se varmaan on. Muurin (10) jälkeen rynnistin ihan liian pitkälle kepeille (11), mistä johtuen tällä kertaa keppivirhe tuli keppien sisäänmenosta Seran syöksyessä päättäväisesti kakkosväliin. Huoh. Milloinkahan päästäisiin eroon tuosta keppi-möröstä?!

Loppurata meni varsin sujuvasti ja puomin (16) kontakti oli varsin mallikas. Osaa/tottelee se sentään jotain! Myöhästyin hieman toiseksi viimeisen hypyn (18) (melko turhassa) jaakotuksessa, käänsin itseni pikavippasulla 180 astetta ja Sera pudotti riman.

***

Sunnuntaina Saagan reenien jälkeen tehtiin Seran kanssa  - yllätys yllätys – keppejä! Ojangossa kahden viikon aikana tehdyt keppitoistot ovat lähes poikkeuksetta menneet täysin virheettömästi, mutta onneksi sunnuntai-iltana sain keppivirheitä onnistumaan myös reenitilanteessa, eikä aina vaan kisoissa :) Ongelma kiteytyy keppien loppuen, tarkemmin sanottuna viimeiseen väliin. Se jää kovin helposti Seralta tekemättä, jos hätiköin vähänkään kääntymisten, suunnanvaihtojen ja muiden seuraavan esteen ohjaukseen liittyvien liikehdintöjen kanssa.

Olen saanut vinkiksi a) tehdä paljon toistoja, jossa palkka on pari metriä viimeisen kepin jälkeen ja b) käyttää ohjauskaaria viimeisissä väleissä. Seuramme välineistö ei mahdollista B-vaihtoehtoa, mutta eteenpäin palkkausta ollaan tehty sitäkin enemmän. Ongelma vaan on siinä, että seuraavat esteet ja mun liikehdinnät kiinnostaa Sepiä keppisuorituksen aikana 100 kertaa enemmän kuin mikään palkka – oli se sitten maassa valmiina tai lentää keppien jälkeen. Pitäisikö siis laittaa putki heti keppien perään?

Huojentavaa on se, mitä tajusin katsoessani MM-kisavideoita viikonlopulta. Kyllä MM-kisoissakin ohjaajat lähes järjestäen ohjaavat kepit loppuun saakka sen sijaan, että lähettäisivät koirat ilmiömäisiin yksilökeppisuorituksiin ja hakeutuisivat sillä välin toiselle puolelle kenttää. Ehkä ”Pennusta mestariksi” ja ”Ohjaa – älä oleta” -DVD:ien katselu on saanut mut uskomaan, että kaikki koirat irtoavat ja hakevat sisäänmenon oikein 20 metristä ja suorittavat kepit täysillä loppuun ohjaajan liikkeestä/liikkumattomuudesta tai sijainnista riippumatta. Johtopäätös: Back to Basics, jätetään kikkailut sikseen ja kirkastetaan ajatus siitä, että jokainen este – myös kepit – tulee ohjata alusta loppuun.